Amerikkalaiset musiikkifestarit: Some-pöhinä on suurinta ennen festareita

Eventbrite julkaisi markkinointitutkimuksen 08/2013 - 08/2014 musiikkifestarikeskusteluista yhdysvaltalaisessa sosiaalisessa mediassa (Twitter, Facebook, blogit ja keskustelufoorumit).

 

Amerikkalaisen y-sukupolven (~ 1980-2000 syntyneet) musiikkifestareita koskeva some-keskustelu laajenee koko ajan. Huomionarvoista on se, että ihmiset ovat alkaneet puhua entistä enemmän tapahtumien elämyksellisestä luonteesta, kun taas keskustelu tietyistä artisteista tai esityksistä on vähentynyt. Toki on todettava, että silti suurin yksittäinen keskustelunaihe on festariohjelma . Kolmantena päälöydöksenä tuodaan esiin se, että elektronisen musiikin festivaalien osuus kasvaa.

Monet amerikkalaiset festivaalit tuottavat nettiin live-lähetystä ja / tai videoita. Etäosallistumisesta onkin tulossa yksi festariosallistumisen tapa. Virtuaaliosallistuminen näyttää toisaalta motivoivan myös siihen, että seuraavalla kerralla aiotaan tulla paikalle fyysisesti.

Some-keskusteluista yli puolet (54 %) tapahtuu ennen tapahtumaa. Tapahtuman aikana keskusteluun osallistumienn on suhteellisen vähäistä (17 %), kun taas tapahtuman jälkeen tapahtuu pientä aktivoitumista (29 %).

 
Eventbrite & Mashwork (2014). Music Festival Study. https://www.eventbrite.com/academy/music-festivals-trends-2014/?utm_source=pr&utm_medium=blog&utm_campaign=mfr

Naamat 2014

Murrosikäinen muuramelainen Naamat-festivaali on onnistunut siinä, mistä monet muut voivat vain haaveilla: viestintätyyli sopii festarin henkeen kuin telttatuoli kesäiselle niitylle. Kuinka moni muu festivaali voisi puhutella yleisöään näin:

Puhuttelutavan voi kuvitella syntyneen sisäpiirin vitsinä, mutta uudetkin kävijät hyväksyvät sen hymyillen. Tällaisessa viestinnässä tulee toki olla hienovarainen ja puhuttelumuoto tuskin toimiikaan suullisessa viestinnässä. Näissä hellyttävissä lapuissa, joista uudemmat on pilkutettu huolellisesti, tämä sen sijaan toimii mainiosti. 

Naamat on 800 osallistujalle järjestetty, hyvien kavereiden kanssa vietetyltä mökkiviikonlopulta tuntuva, inhimillisen kokoinen festari. Se järjestetään yksityisellä maatilalla, missä kävijät majoittuvat tilan niitetylle pellolle, pelaavat jalkapalloa ja mölkkyä, saunovat ja uivat. Ja kun ehditään ja jaksetaan, käydään katsomassa harvakseltaan pienellä lavalla esiintyviä taiteilijoita. Joviaalit Jyväskylän Lutakon järjestysmiehetkin nauttivat festarin tarjoamasta ei-niin-valtavirran-musiikista.

Kävijöitä hemmotellaan edullisilla lipuilla sekä kohtuuhintaisella ruoalla ja juomalla. Lavan edustan matot mahdollistavat myös paljasjalkahippeilyn. Satapäisestä vierasjoukosta paljastuu muutama naturistikin. Mainio keskikesän festari, jonne on lähes mahdoton saada lippua.

Kuhmon Kamarimusiikki 2014

Viulunsoittaja on lavalla löysissä housuissa, t-paidassa, paljain jaloin. Jonglöörin hernepussit lentävät musiikin tahdissa, ihan kuin nuotit nuottiviivastolla. Suu menee väkisin hymyyn. Pekka Kuusisto soittaa Bachia ja Cirque du Soleilissakin esiintynyt Jay Gilligan taituroi jonglööraten.

Seuraavana aamuna belgialainen musiikkitieteilijä Harry Halbreich toteaa aamuluennollaan suorastaan sydämistyneenä: ”Lack of taste!”. Hänen mielestään Bachia ei saa yhdistää sirkukseen. Onneksi Halbreich ei päätä Kuhmon Kamarimusiikin ohjelmistosta ja onneksi festivaali uskaltaa esittää uutta musiikkia ja kokeilla vanhan musiikin kanssa uusia asioita. Kun kasvot maalannut, harlekiiniksi pukeutunut ja musiikin tahtiin tanssiva klarinetisti Lauri Sallinen juoksee koulun jumppasalissa yleisön joukkoon, olen myyty. Tällaisilla esityksillä klassisen musiikin festivaali saa uusia kävijöitä. Salin takaosan nuoret musiikinopiskelijat osoittavat suosiotaan tömistellen, viheltäen, huutaen. Näin sen pitää mennäkin.

Klassisen musiikin festivaalien kävijöille tärkein elämyksen osa on ohjelma. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yleisö odottaisi kuulevansa vain aikapäivät sitten kuolleiden säveltäjien teoksia sisätiloissa, täsmälleen niille suunnitelluilla kokoonpanoilla. Yleisö haluaa oppia ja nähdä uutta, he haluavat myös yllättyä. 

Festiaalien esiintyjät luovat tärkeän osan tunnelmasta. Kun Taiteilijan näköinen ja oloinen Nataša Kudritskaja ei tahdo pysyä penkillä soittaessaan George Antheilin (1900-1959) teosta vesipyssy flyygelin päällä (jotta voisi puolustautua arvostelijoita kohtaan), kun hänen silmänsä loistavat, kun hänen suunsa on hymyssä ja kädet nousevat välillä pään yläpuolelle, minuakin hymyilyttää. Ymmärrän nyt, mitä se tarkoitti, kun eräs Kuhmon kävijä kirjoitti nauttivansa siitä, kun näkee muusikoiden nauttivan soittamisesta. 

Khatsahlano Street Party 2014

Vancouverin suurin ilmainen musiikki- ja taidefestivaali Khatsalano Street Party järjestettiin tänä vuonna neljättä kertaa Kitsilanon kaupunginosassa. Juhla-alue on West 4th Avenue kymmenen korttelin pituudelta: kadun reunat ovat täynnä mitä erilaisimpia kojuja kansalaisjärjestöistä Vancouverin akvaarioon, hippikuteiden myyjistä koru- ja korttitaiteilijoihin.

Pieniä esiintymislavoja on kahdeksan, bändejä viitisenkymmentä ja pääkadulla esiintyy katutaiteilijoita. Skeittarit ovat rakentaneet pop up -radan alamäkeen. Kadulla on erilaisia arpajaisia ja pelejä. Yksi korttelinväli on varattu katuruoalle, ja tämä pätkä onkin vähän ennen festarin päättymistä kaikkein ruuhkaisin. Molemmin puolin katua on jos jonkinlaista neljällä pyörällä liikkuvaa vaunua, joista myydään etnistä ruokaa, kasvis- ja vegaaniruokaa, grilliruokaa ja makeita herkkuja. En näe yhtään ainutta paellapannua.

Viime vuoden kävijämäärä oli 118.000 ja tämä vuosi siitä tuskin jäi jälkeen, koska päivä oli aurinkoinen ja lämpöasteitakin 30. Yleisössä on paljon lapsiperheitä, sillä festari alkaa klo 11 ja päättyy jo iltayhdeksältä. Järjestäjänä on kaupunginosan yrittäjäyhdistys.

Kanadassa ei saa nauttia alkoholia julkisilla paikoilla, ruokakaupoissa ei myydä kaljaa ja anniskelumääräykset muistuttavat suomalaista käytäntöä. Festarilla on aidattuja anniskelualueita, joiden portilla seisoo jämäkän näköisiä järjestyksenvalvojia. Pussikaljoittelijoita ei kuitenkaan näy enkä pongaa edes epävirallisia etko- tai jatkoalueita, jotka ovat osa kotimaista festarikulttuuriamme.

Khatsahlano on todella vaikuttava tapahtuma. Kierrätys ja jätteiden lajittelukin näyttää toimivan biojätettä lukuunottamatta. Mutta yhdessä asiassa suomalaiset kaupunkifestarit vetävät pidemmän korren. Vancouverilaiset nuoret aikuiset liikkuvat yksityisautoilla. Toki julkista liikennettä on, mutta jonot ja odotusvälit ovat pitkät. Ei näy erikoisvuoroja, ei syöttöliikennettä, ei kehotuksia jättää oma auto kotiin. Kyllä mekin osaamme, ihan oikeasti.

Ämyrock 2014

Hämeenlinnalainen Ämyrock täytti tänä vuonna 40 vuotta ja aurinko paistoi. Toki tuli muutama pisara vettäkin, kuten Ämyn perinteisiin kuuluukin.

Ämy on Suomen vanhin ilmainen rockfestari. Sen budjetti ei ole suuri, ja onnistuminen on kiinni talkooväen aktiivisuudesta. Tänä vuonna oli uutuutena Raunio Soundsystem, bassovoittoinen dj-olohuone raunioiden keskellä.

Nyt paikalla oli mielestäni viime vuotta enemmän lapsiperheitä, mitä edesauttoivat monet työpajat, missä lapsille löytyi puuhaamista. Mutta - viime vuoden tapaan - lasten ja vähän vanhempienkin ykkösjuttu oli saippuakuplien puhaltaminen keskellä festarikenttää.

Ruokatarjonta oli täysin paikallista: Wok'In teki wokkia, tarjolla oli kasvisvartaita, grillattua maissia, makkaraa ja Ämyn kuuluisia lettuja (2 euroa). Tänä vuonna festarikentälle oli tuotu ensi kertaa myös kierrätyspisteet, mistä suuret kiitokset!

Juhlavuoden kunniaksi paikalla piipahtivat menneitä muistelemassa alkuaikojen ämyläiset, Pekat Sauri ja Haavisto. Vaikka moni halusikin päästä samaan kuvaan Haaviston kanssa, ykköspaikka hämeenlinnalaisten sydämissä on Kari Peitsamolla, jolle tämän kertainen esitys taisi olla 31. laatuaan. Iho nousi kananlihalle, kun yleisö lauloi tutut laulut mukana, taputti tahtia ja teki käskystä aaltoja. Peitsamolle luovutettiin vuonna 2000 myönnetty, mutta tuolloin unohtunut 400 markan stipendi. Kuoresta löytyi tosiaan neljä sileää satasta, jotka teol.yo Peitsamo halusi lahjoittaa uskolliselle yleisölleen.

 

Ämy on ihmisen kokoinen, kaikenikäisille tarkoitettu, suvaitsevainen festari. Se järjestetään Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa ja sinne pääsee rautatieasemalta bussilla numero 12.

Provinssi 2014

Tämän vuoden Provinssin tunnelma oli jotenkin ihmisläheisempi kuin ennen. Laajalla festarialueella oli paljon istumapaikkoja eivätkä ne keskittyneet vain alueille, joilla oli tarkoitus ostaa jotain. Kohtaamispaikalla (meeting point) oli vihreitä istuimia. Pääkentälle oli pystytetty valtava teltta, jonka sisällä oli pöytiä ja penkkejä kaikkien käyttöön. Teltta ei ollut anniskelualueella, vaan ruokakojujen edustalla. Mahtavaa!

Alueella oli paljon talkoolaisia muun muassa keräämässä roskia kuten aiempinakin vuosina. Uutuutena olivat pareittain liikkuvat oppaat, jotka neuvoivat tarpeen vaatiessa.

Ruokatarjonta oli laajentunut, ja nyt mukana oli uusi, Suomen paras leipomo -sarjasta tuttu kahvila Valkoinen Puu. Sen alueella oli pöytiä ja penkkejä, pöydillä oli liinat ja kukkia. Tarjolla oli suolaisia piirakoita ja makeita kakkuja, kahvia ja haudutettua (!) teetä.

Lavoja oli entistä enemmän, mutta isoja lavoja oli vain yksi, se päälava. Itseäni viehätti kaikkein eniten Sakkolava, josta vastasi Seinäjoen alakulttuurimusiikin kehittämisorganisaatio. Lava ja sen edusta olivat pieniä, mikä teki esityksistä heti intiimimpiä. Nyrkkitappelun Seppo Räty -biisi innosti mieskuulijatkin laulamaan :)

Camp Provinssiin oli järjestetty '24 h' ohjelma. Aikataulutettu ohjelma ei vetänyt ihmisiä ainakaan perjantain alku-iltana, vaan se tärkein ohjelma oli istuskelu telttojen luona vanhojen ja uusien ystävien kanssa. Mukavan lisän toivat ns. alue-esiintyjät, jotka kiertelivät leirintäalueella soittamassa ja laulamassa. Kuvassa Grannies Smoking Pipes.

Rantaan oli tuotu kolme pop up -saunaa, joiden yhteisvuorot maksoivat 3 euroa ja koko saunan sai varata omalle porukalle viidelläkympillä.

Provinssin uusi palveluilme oli virkistävä ja tervetullut. Pienimuotoisempi ja inhimillisempi viehätti. Paikallisuutta toi esiin myös DesignCorner, jossa oli tarjolla pohjalaisia design-tuotteita. Neljän kilometrin päästä festarialueesta löytyi siisti B&B, Jatan Kotikolo, viidelläkympillä yö (+ 7 euroa runsaasta aamiaisesta) - myös vain yhdeksi yöksi, kun esim. kotimajoitus olisi vaatinut kahden yön varaamisen.

Midnight Sun Film Festival 2014

Kävin edellisen kerran Sodankylän elokuvajuhlilla vuonna 1987, jolloin ohjaajavieraina olivat Michael Powell ja Jacques Demy. Siinä oli jotain hyvin taianomaista, kun Demy esitteli Cherbourgin sateenvarjonsa ja istuutui itsekin penkille katsomaan leffan.Tämän vuoden pääesiintyjä Peter Greenaway päätti olla tulematta paikalle. Se oli ainakin minulle suuri pettymys. Mutta kyllähän Olivier Assayas pettymystä jonkin verran paikkasi. Samoin kun Peter von Baghin ja Aki Kaurismäen keskinäinen sanailu viimeisessä aamukeskustelussa. Tai Jukka Virtasen isännöimä leffaraati, missä erityisesti Voiman Tuomas Rantasen tulkinnat lämmittivät mieltäni.

Sodankylän elokuvajuhlat on kulkenut pitkän tien aloitusvuodesta 1986. Ilahduttavinta on se, että festari on säilyttänyt paikallisen leimansa. Tarjolla ei ole kaikki festarit kiertävää paella-pannua, vaan Päivin Kammarin maukasta kalaa tai Lapin Gourmet-kokkien  poromiehensuudelmia ja lättyjä lakoilla-eiku-hillalla. Palvelut tarjotaan paikallisin tai ainakin lappilaisin voimin, jolloin raha ei valu etelään.

Paikalliset eivät välttämättä käy kovin ahkerasti katsomassa festarielokuvia. Mutta festariin suhtaudutaan positiivisesti, 'edes kerran vuodessa täällä tapahtuu jotain'. Sodankyläläiset nauttivat festariviikon mukanaan tuomien pop up -ravintoloiden antimista. Myös vanhat kantapaikat ovat täynnä ja menoa riittää aamuvarhaiseen. Festarit elävöittävät paikallistenkin elämää.

Sodankylän elokuvajuhlat on hyvin kansainvälinen festivaali. Kaupallisuudelle annettiin pikkurilli (onneksi ei sentään koko kättä), kun festarin nimi muutettiin muotoon Midnight Sun Film Festival. Annan sen anteeksi, koska nimessä ei ole joulupukkia.

Festarilla täytyy tottua jonottamiseen, selkä tulee kipeäksi huonoista penkeistä, väsyttää ja katse etsii joka leffan jälkeen lähintä vessaa, jotka ovat muuten pääsääntöisesti vesivessoja. Silti joka vuosi kolmisentuhatta (?) kävijää palaa Sodikseen. Lippuja myydään vuosittain 25.000, mutta todellinen kävijämäärä liikkunee jossain kolmentuhannen kieppeillä.

Festarimajoitus järjestyi paikalliseen kotiin, sillä Sodiksen hotellit ja majatalot ovat aina festarin aikaan täynnä. Mutta kotimajoitus tuokin paikallisen näkemyksen lähemmäs festarivierasta. Suosittelen.

Pienet Festarit Preerialla 2014

PFP on vaasalainen 3-vuotias pienfestari, jonka yleisö on monia perinteisiä musiikkifestareita nuorempi ja miesvaltaisempi. Festarin musiikki on rap/hiphop-tyyppistä, jos nyt jotain kategorisointia on pakko tehdä. Edellisinä kesinä ohjelmistossa oli mukana jonkin verran myös ns. valtavirtamusaa ja vanhempaa punkkia. Tänä kesänä PFP toimi kahdella ulkolavalla ja sisätiloissa oli yksi pieni sali ulkoterasseineen. Ohjelmisto esitteli varmasti jotain uutta jokaiselle. Itselleni mielenkiintoisin tuttavuus oli Loota Kii.

Festari järjestetään Hietasaaressa, joka on kaunis ja kompakti paikka pienfestarille. Ruokatarjoilu oli mielestäni laadukkaampaa kuin edellisenä kesänä, mutta valinnan varaa ei ole kovin paljoa. Kun festari on pieni, se toki sallitaan. PFP on kuitenkin niitä todella harvinaisia rockfestareita, joilta voi ostaa jäätelötuutin!

Anniskelualueilla oli paljon pöytiä, penkkejä ja tuoleja(!), mikä ilahduttaa aikuista kävijää.  Henkilökunta oli todella ystävällistä ja heidän kanssaan oli helppoa jutella. Kävijöistä valtaosa on paikallisia ja monet tuntevat toisensa koulusta.

Linda Wilks tutki, mikä oli musiikkifestareiden vaikutus sosiaaliseen eksklusioon: lisääkö festari kanssakäymistä itselle vieraiden ihmisten kanssa? Monesti tässä yhteydessä puhutaan monikulttuurisuudesta, maahanmuuttajista ja ylipäätään valtavirrasta poikkeavista, syrjäytymisvaarassa olevista ihmisistä. Wilks päätyy siihen, että musafestarikävijät eivät juurikaan kommunikoi vieraiden ihmisten kanssa - tämä ei toki poista festareille tyypillistä yhteisöllisyyden tunnetta ja toiseuden sallimista. Mutta kiinnostavinta oli se, että Wilksin mielestä festarikävijät ovat iältään ja taustaltaan hyvin samanlaisia: keskiluokkaisia ja valkoisia. PFP:ssä näki sentään pienen pientä etnistäkin vaihtelua yleisössä. Näissä ympyröissä musamaku on tärkeämpää kuin ulkoiset seikat.

Läheiseltä Top Campingiltä on mahdollista vuokrata vaatimaton mökki kohtuuhintaan. Telttailuun kesäkuun alku on turhan haastavaa aikaa. Matkaa festaripaikalle on pari kilometriä. Ja festarilippujen hinnoittelu suosii nuoriakin kävijöitä. Mistä muualta saa näin hyvän ohjelmiston kolmellakympillä päivä? Niin, ja Vaasassahan paistaa aina aurinko.

PFP on Suomen sympaattisimpia kesäfestareita ja toivon todella, että se saa riittävästi maksavia asiakkaita, jotta alle 18-vuotiaillekin olisi tarjolla aidosti kiinnostava festari.

Wilks, L. (2011). Bridging and bonding: social capital at music festivals. Journal of Policy Research in Tourism, Leisure and Events, 3(3), 281–297.

Festivaalikävijöiden luokittelu: hedonistit, aktivistit, universalistit ja kaikkiruokaiset

Kävijätutkimukseeni kohteena olivat 17 kulttuuritapahtuman osallistujat. Vuosina 2012 ja 2013 tehtyyn kyselyyn tuli 1.434 vastausta. Nettikyselyssä kävijöille esitettiin kysymyksiä, jotka koskivat heidän suhtautumistaan tapahtuman ekologisuuteen, yleisömäärään, sponsoreihin ja siihen, miten tapahtuman tulisi hyödyntää paikallisia tuotteita ja palveluja. Näiden lisäksi kysyttiin, miten vastaaja käyttää sosiaalista mediaa tapahtuman aikana.  Taustatietona vastaajia pyydettiin arvioimaan omia, henkilökohtaisia arvojaan. Jaottelin festivaalikävijät pääkomponentti- ja klusterianalyysin tuloksena neljään ryhmään:  hedonisteihin, aktivisteihin, universalisteihin ja kaikkiruokaisiin. 

Hedonistit ovat nuoria, keskimäärin 30-vuotiaita rockfestivaalikävijöitä. Heille mielihyvä, elämästä nauttiminen ja itsensä hemmottelu on tärkeää. Heille tärkein syy festivaaliin osallistumiseen on se, että he haluavat pitää hauskaa. Hedonistit viihtyvät väkijoukoissa ja haluavat jakaa tapahtuman aikaisia tunnelmiaan sosiaalisessa mediassa. He liikkuvat tapahtumissa ystäviensä kanssa.  

Aktivistit ovat valtaosin nuoria naisia. He vastasivat muita ryhmiä useammin ”täysin samaa mieltä” tai ”samaa mieltä” kaikkiin esitettyihin väitteisiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että aktivistit olisivat myötäilijöitä. Heille kaikki tapahtuman arvoihin liittyvät tekijät ovat tärkeitä. 

Universalisteille nimenomaan universalismi – kestävä kehitys, suvaitsevaisuus, tasa-arvo, sosiaalinen oikeudenmukaisuus – on kaikkein tärkeintä. He eivät juurikaan välitä sosiaalisesta mediasta. Universalistit  muodostavat kulttuuritapahtumien korkeimmin koulutetun kävijäryhmän.  

Kaikkiruokaiset käyvät kaikkein monipuolisimmin erilaisissa kulttuuritapahtumissa. He ovat keskimäärin nelikymppisiä, eivät halua tapahtumiin suuria väkijoukkoja eivätkä käytä sosiaalista mediaa. Tässä ryhmässä miesten osuus on suurin, 53 %.