Kuhmon Kamarimusiikki 2014

Viulunsoittaja on lavalla löysissä housuissa, t-paidassa, paljain jaloin. Jonglöörin hernepussit lentävät musiikin tahdissa, ihan kuin nuotit nuottiviivastolla. Suu menee väkisin hymyyn. Pekka Kuusisto soittaa Bachia ja Cirque du Soleilissakin esiintynyt Jay Gilligan taituroi jonglööraten.

Seuraavana aamuna belgialainen musiikkitieteilijä Harry Halbreich toteaa aamuluennollaan suorastaan sydämistyneenä: ”Lack of taste!”. Hänen mielestään Bachia ei saa yhdistää sirkukseen. Onneksi Halbreich ei päätä Kuhmon Kamarimusiikin ohjelmistosta ja onneksi festivaali uskaltaa esittää uutta musiikkia ja kokeilla vanhan musiikin kanssa uusia asioita. Kun kasvot maalannut, harlekiiniksi pukeutunut ja musiikin tahtiin tanssiva klarinetisti Lauri Sallinen juoksee koulun jumppasalissa yleisön joukkoon, olen myyty. Tällaisilla esityksillä klassisen musiikin festivaali saa uusia kävijöitä. Salin takaosan nuoret musiikinopiskelijat osoittavat suosiotaan tömistellen, viheltäen, huutaen. Näin sen pitää mennäkin.

Klassisen musiikin festivaalien kävijöille tärkein elämyksen osa on ohjelma. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yleisö odottaisi kuulevansa vain aikapäivät sitten kuolleiden säveltäjien teoksia sisätiloissa, täsmälleen niille suunnitelluilla kokoonpanoilla. Yleisö haluaa oppia ja nähdä uutta, he haluavat myös yllättyä. 

Festiaalien esiintyjät luovat tärkeän osan tunnelmasta. Kun Taiteilijan näköinen ja oloinen Nataša Kudritskaja ei tahdo pysyä penkillä soittaessaan George Antheilin (1900-1959) teosta vesipyssy flyygelin päällä (jotta voisi puolustautua arvostelijoita kohtaan), kun hänen silmänsä loistavat, kun hänen suunsa on hymyssä ja kädet nousevat välillä pään yläpuolelle, minuakin hymyilyttää. Ymmärrän nyt, mitä se tarkoitti, kun eräs Kuhmon kävijä kirjoitti nauttivansa siitä, kun näkee muusikoiden nauttivan soittamisesta.