maanantai 30. kesäkuuta 2014

Midnight Sun Film Festival 2014

Kävin edellisen kerran Sodankylän elokuvajuhlilla vuonna 1987, jolloin ohjaajavieraina olivat Michael Powell ja Jacques Demy. Siinä oli jotain hyvin taianomaista, kun Demy esitteli Cherbourgin sateenvarjonsa ja istuutui itsekin penkille katsomaan leffan.Tämän vuoden pääesiintyjä Peter Greenaway päätti olla tulematta paikalle. Se oli ainakin minulle suuri pettymys. Mutta kyllähän Olivier Assayas pettymystä jonkin verran paikkasi. Samoin kun Peter von Baghin ja Aki Kaurismäen keskinäinen sanailu viimeisessä aamukeskustelussa. Tai Jukka Virtasen isännöimä leffaraati, missä erityisesti Voiman Tuomas Rantasen tulkinnat lämmittivät mieltäni.

Sodankylän elokuvajuhlat on kulkenut pitkän tien aloitusvuodesta 1986. Ilahduttavinta on se, että festari on säilyttänyt paikallisen leimansa. Tarjolla ei ole kaikki festarit kiertävää paella-pannua, vaan Päivin Kammarin maukasta kalaa tai Lapin Gourmet-kokkien  poromiehensuudelmia ja lättyjä lakoilla-eiku-hillalla. Palvelut tarjotaan paikallisin tai ainakin lappilaisin voimin, jolloin raha ei valu etelään.



Paikalliset eivät välttämättä käy kovin ahkerasti katsomassa festarielokuvia. Mutta festariin suhtaudutaan positiivisesti, 'edes kerran vuodessa täällä tapahtuu jotain'. Sodankyläläiset nauttivat festariviikon mukanaan tuomien pop up -ravintoloiden antimista. Myös vanhat kantapaikat ovat täynnä ja menoa riittää aamuvarhaiseen. Festarit elävöittävät paikallistenkin elämää.

Sodankylän elokuvajuhlat on hyvin kansainvälinen festivaali. Kaupallisuudelle annettiin pikkurilli (onneksi ei sentään koko kättä), kun festarin nimi muutettiin muotoon Midnight Sun Film Festival. Annan sen anteeksi, koska nimessä ei ole joulupukkia.

Festarilla täytyy tottua jonottamiseen, selkä tulee kipeäksi huonoista penkeistä, väsyttää ja katse etsii joka leffan jälkeen lähintä vessaa, jotka ovat muuten pääsääntöisesti vesivessoja. Silti joka vuosi kolmisentuhatta (?) kävijää palaa Sodikseen. Lippuja myydään vuosittain 25.000, mutta todellinen kävijämäärä liikkunee jossain kolmentuhannen kieppeillä.

Festarimajoitus järjestyi paikalliseen kotiin, sillä Sodiksen hotellit ja majatalot ovat aina festarin aikaan täynnä. Mutta kotimajoitus tuokin paikallisen näkemyksen lähemmäs festarivierasta. Suosittelen.



sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Pienet Festarit Preerialla 2014

PFP on vaasalainen 3-vuotias pienfestari, jonka yleisö on monia perinteisiä musiikkifestareita nuorempi ja miesvaltaisempi. Festarin musiikki on rap/hiphop-tyyppistä, jos nyt jotain kategorisointia on pakko tehdä. Edellisinä kesinä ohjelmistossa oli mukana jonkin verran myös ns. valtavirtamusaa ja vanhempaa punkkia. Tänä kesänä PFP toimi kahdella ulkolavalla ja sisätiloissa oli yksi pieni sali ulkoterasseineen. Ohjelmisto esitteli varmasti jotain uutta jokaiselle. Itselleni mielenkiintoisin tuttavuus oli Loota Kii.



Festari järjestetään Hietasaaressa, joka on kaunis ja kompakti paikka pienfestarille. Ruokatarjoilu oli mielestäni laadukkaampaa kuin edellisenä kesänä, mutta valinnan varaa ei ole kovin paljoa. Kun festari on pieni, se toki sallitaan. PFP on kuitenkin niitä todella harvinaisia rockfestareita, joilta voi ostaa jäätelötuutin!

Anniskelualueilla oli paljon pöytiä, penkkejä ja tuoleja(!), mikä ilahduttaa aikuista kävijää.  Henkilökunta oli todella ystävällistä ja heidän kanssaan oli helppoa jutella. Kävijöistä valtaosa on paikallisia ja monet tuntevat toisensa koulusta.

Linda Wilks tutki, mikä oli musiikkifestareiden vaikutus sosiaaliseen eksklusioon: lisääkö festari kanssakäymistä itselle vieraiden ihmisten kanssa? Monesti tässä yhteydessä puhutaan monikulttuurisuudesta, maahanmuuttajista ja ylipäätään valtavirrasta poikkeavista, syrjäytymisvaarassa olevista ihmisistä. Wilks päätyy siihen, että musafestarikävijät eivät juurikaan kommunikoi vieraiden ihmisten kanssa - tämä ei toki poista festareille tyypillistä yhteisöllisyyden tunnetta ja toiseuden sallimista. Mutta kiinnostavinta oli se, että Wilksin mielestä festarikävijät ovat iältään ja taustaltaan hyvin samanlaisia: keskiluokkaisia ja valkoisia. PFP:ssä näki sentään pienen pientä etnistäkin vaihtelua yleisössä. Näissä ympyröissä musamaku on tärkeämpää kuin ulkoiset seikat.

Läheiseltä Top Campingiltä on mahdollista vuokrata vaatimaton mökki kohtuuhintaan. Telttailuun kesäkuun alku on turhan haastavaa aikaa. Matkaa festaripaikalle on pari kilometriä. Ja festarilippujen hinnoittelu suosii nuoriakin kävijöitä. Mistä muualta saa näin hyvän ohjelmiston kolmellakympillä päivä? Niin, ja Vaasassahan paistaa aina aurinko.

PFP on Suomen sympaattisimpia kesäfestareita ja toivon todella, että se saa riittävästi maksavia asiakkaita, jotta alle 18-vuotiaillekin olisi tarjolla aidosti kiinnostava festari.

Wilks, L. (2011). Bridging and bonding: social capital at music festivals. Journal of Policy Research in Tourism, Leisure and Events, 3(3), 281–297.