Kaustinen Folk Music Festival 2019

En ole kansanmusiikki-ihminen. Olen nähnyt kuvia äidistäni kansallispuvussa. Minun kansallispukuni on farkut ja t-paita. Mutta Kaustiselle piti päästä.

Ennakkomielikuvat kansanmusiikkijuhlasta murenivat. Onneksi. Festarin nimi on ihan syystä muutettu muotoon Kaustinen Folk Music Festival. Ensiksikin yleisö. Sen ikähaarukka oli positiivinen yllätys: paljon lapsia, myös teinejä, paljon nuoria aikuisia. Ja toki paljon myös keski-ikäisiä. 

Genreä tuntemattomalle ensikertalaiselle valtava ohjelmavalikoima on haaste. Esiintyjiä oli tänä vuonna yli 4 300 ja tuohon määrään mahtuu monenlaisia ammattilaisia ja amatöörejä. Viikonlopun esiintyjäkaartista tunnistin vain kaksi: Samuli Edelmannin ja Vesterisen. Esitysten valinta oli siis arpapeliä ja siihen vaikuttivat kokoonpanon nimen innovatiivisuus sekä se, oliko yhtyeestä luonnehdintaa esitelehtisessä. Valtaosasta ei valitettavasti ollut muuta tietoa kuin nimi. Mutta silti löytyi positiivisia yllätyksiä kuten fantastinen, nuori, 12-henkinen Bad Mother Folkers tai aseistariisuvan ironinen savolaistrio Ilo(iset) tytöt. Silti nopeiten hymyn kasvoille loivat sunnuntain iltapäivässä Arto Juurakon eteläpohjalaiset runot. 

Jotain muutakin uutta tuli vastaan. Yleisön kulunvalvonta. Kaustisella vain esiintyjillä näytti olevan rannekkeet ja yleisö liikkui paperi- tai mobiililipun kanssa. Lippu skannattiin sekä sisääntullessa että uloslähtiessä. Kun aika suuri osa ohjelmasta on festivaalialueen ulkopuolella, lipun ulosmenoskannauksen syy herätti sen verran kiinnostusta, että asiaa oli pakko kysyä. Miksi? ”Tietoa hyödynnetään niin ohjelmasuunnittelussa kuin henkilöresurssien mitoittamisessakin. Lisäksi tieto on arvokas sponsoriyhteistyössä ja neuvoteltaessa yhteistyökumppanien kanssa”, kertoo festivaalin tiedotuspäällikkö Marita Salonen. Oma lippuni skannattiin lauantain aikana kuusi kertaa ja täytyy myöntää, että huuliltani pääsi syvä huokaus, kun aloin kaivaa lippua esiin kuudennen kerran. 

Onko alueelta poistuvien elektronisesta kulunvalvonnasta vastaavaa hyötyä? Pakko pyytää second opinion. Provinssin festivaalijohtaja Sami Rumpunen toteaa, että he eivät aio lukea elektronisesti alueelta poistuvien lippuja tai rannekkeita, vaikka ”olisihan siitä periaatteessa hyötyä esimerkiksi sisääntuloprosessin ja muidenkin palveluiden suunnittelussa, jos tietäisi, montako kertaa ihmiset käyvät ulkopuolella ja palaavat päivässä takaisin”. Hän pitää lähinnä ”kiinnostavana” statistiikkaa, josta näkisi, kuinka pitkään alueen maksimikapasiteetti on käytössä päivän aikana eli mihin aikaan ja kuinka kauan alueella on se 30 000 ihmistä. Ennemmin Provinssissa kuitenkin luotetaan organisaation kykyyn arvioida muilla tavoilla täyttöastetta sen sijaan, että ihmisiä vaivataan lipunluvulla myös poistuttaessa. Rumpunen tuo esiin, että RFID-rannekkeiden itsepalveluskannaus on ollut käytössä esimerkiksi useissa kansainvälisissä konferensseissa jo varsin pitkään. Itsepalvelulla tuo Kaustisten kulunvalvonta ei ehkä niin paljon hermostuttaisikaan, jos skannauspisteitä olisi riittävästi.

Mutta – kulunvalvonnasta huolimatta – Kaustinen on sympaattinen ja lämminhenkinen festivaali eikä vähiten siksi, että tuhannet osallistujat soittavat itse jollain festivaalin kymmenistä esiintymispaikoista. Vaikka ei olisikaan kansanmusiikkifani, Kaustiselle voi mennä bongaamaan uusia, nousevia kokoonpanoja. Sillä niitä tarjonnasta todellakin löytyy.

Toivakan kamarimusiikkifestivaali 2019

Toivakan kamarimusiikkifestivaali on tervetullut lisä klassisen musiikin festaripuolelle. Festaria järjestävät nuoret muusikot tuovat todella virkistävän tuulahduksen festarikentälle. Esimerkiksi puhallinpainotteinen avajaiskonsertti oli upea – kaikki säveltäjät olivat kuolleet 1900-luvun puolella, joten teosvalinnat eivät ollut mielestäni mitenkään tavanomaisia. Konserttipaikka, Toivakan kirkko, loi fantastiset puitteet Pellervo Lukumiehen ihanien kattomaalausten myötä. Kyllä kelpasi kuunnella kauniisti soivia puupuhaltimia ja katsella Kati Joosefiinaa ja hippi-Jeesusta! Väliajalla oli pakko livahtaa parvelle tarkistamaan, että Aatami ja Eeva saunavastoineen olivat vielä takaseinällä. 

”Mun mummit on leiponeet sinne pullaa”, kuului huilisti Aapo Järvisen vastustamaton kutsu seuraavan päivän salonkikonserttiin. Se myös kuvasti festarin lämminhenkistä ja humaania ilmapiiriä. Nuoret tekijät nauttivat tapahtuman tekemisestä ja tuo nautinto tarttui yleisöön. Tätä lisää!  

Tuska 2018

Inferno kirjoittaa 1.7.2018: "On ilo huomata, että hevifestarin kävijä on se kaikkein parhaiten käyttäytyvä ja rauhallisin typpi. Tuskaan ei mennä tappelemaan." Lauantaina paikalla oli 13.000 festarikävijää ja joviaalihan siellä oli.

Festarialueen edessä on iso, hieno, 666-logolla koristettu bussi, joka julistaa sivuseinällään "Suomi saatanalle". Bussin ovella päivystävä kaveri kertoo, että tämä on heidän oma juttunsa eikä mikään vastaveto jeesus-bussille, joka olikin illan aikana vierelle ilmestynyt julistaen omassa kyljessään "Suomi jeesukselle". Ei ole kuulemma mitään nokkapokkaa ollut, keskusteltu vain rauhallisesti ja käyty syömässä jeesus-bussilaisten tarjoamia leipiä.

Ruokailualueen pirttipöydän ääressä nuokkuu väsynyt nuori mies. Järkkäri lähestyy häntä ja ajattelen, että kaveri varmaan ohjataan muualle. Mutta ei. Rauhallista keskustelua käydään ja selviää, että järkkäri suosittelee aidon ystävällisesti veden nauttimista, jotta ulkomaalaisvieras jaksaisi loppuun asti. Kun järjestyksenvalvojat huolehtivat festarin asiakkaista näin humaanisti ja yrmyttämättä, ei voi kuin onnitella hyvän ja festarin henkeen sopivan palveluntarjoajan valinnasta.

Yleisö kuuntelee keskittyneesti esiintyjiä, moshpittaa, kännykkäkuvaa, nauttii anniskelusta, jonottaa nätisti ja syö hyvin. Ja ruokapisteeltä loppuu ... jälkiruoka.

Meidän Festivaali 2017

Tuusulassa järjestettävän Meidän Festivaalin tämän vuoden teema oli Äänioikeus ja kaikki esiintyjät olivat naisia. Ei kai sen pitäisi olla sen ihmeellisempää kuin sen, että jonkun festarin kaikki esiintyjät ovat miehiä - ja sellaisiahan löytynee. Silti Meidän Festivaalin ratkaisu oli rohkea veto. Eikä vähiten siksi, että taiteellinen johtaja Pekka Kuusisto on taivaallinen viulisti ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän ei itse esiintynyt lainkaan omilla festareillaan. Kuusisto toimi isäntänä toivottaen festarivieraat tervetulleiksi, esitteli esiintyjät ja toimipa hän nuotinkääntäjänä pianisti Tiina Karakorvelle. Jos minä olisin Karakorpi, lisäisin ansioluettelooni: "Pekka Kuusisto on toiminut nuotinkääntäjänäni".

Vietimme Tuusulassa puolitoista päivää, joihin olimme ujuttaneet neljä konserttia. Koimme kaikki Perinne-teemapäivän konsertit. Kallio-Kuninkalassa Pirita Näkkäläjärvi ja Paula Susitaival kävivät vuoropuhelua siitä, mitä on perinne saamelaiselle ja suomalaiselle. Näin he johdattivat kuulijat teemaan paljon elävämmin kuin mikään ohjelmalehtinen. Pienen Leonora-salin esitykset olivat intensiivisiä ja tunnelma lähes käsin kosketeltava. Kun Maija Kauhanen veti kanteletta soittaen Raivopyörän, esityksen parisuhdeväkivallasta, haukoin henkeäni. Vertailukohdaksi nousi PMMP:n Joku raja, jota vuoden 2012 Ilosaarirockin yleisön nuoret aikuiset lauloivat lähes yhtä raivokkaasti: "Jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut!"

Maanantai-illan päätöskonsertti oli Halosenniemessä. Kukaan meistä ei ollut käynyt aiemmin Tuusulanjärvellä ja säikähdimme kahden konserttipaikan etäisyyttä ja varttitunnin siirtymäaikaa. Vaan eipä hätää. Kun esitimme huolemme järjestäjille, saimme yksityiskuljetuksen. Halosenniemeen pääsimme Järvenpään Sibelius-seuran hallituksen jäsenen kyydissä ja konsertin päätyttyä meidät kuskasi Järvenpään asemalle ei enempää eikä vähempää kuin festarin toiminnanjohtaja. Festarista jäi hyvin inhimillinen, lämmin ja vieraistaan huolta pitävä muisto. Tänne ehdottomasti uudestaan!

Riihirock 2017

Osallistuminen Pihtiputaan Riihirockiin sai sinettinsä, kun tuli tieto, että Keitele-museo ajaa sinne Lättähatulla Jyväskylästä. Tällä kertaa elämyksen tarjosi nimenomaan matka, ei niinkään festari, joka taisi osua kesän sateisimpaan viikonloppuun.

Matkaevästä olin varannut enemmän kuin riittävästi, ja puolet oli syöty jo ennen kuin juna liikahtikaan Jyväskylän asemalta. Aamiaisrahkan nautin enovainaan veistämällä pienellä ja sirolla puulusikalla. 

Harmittavan vähän meitä nostalgiamatkaajia oli, vaikka kyse oli ainutlaatuisesta festarielämyksestä: meno-paluu vanhan ajan junalla ja kerrankin oli tilanne, jossa ei tarvinnut pähkäillä, mistä saisi kelvollisen ja kohtuuhintaisen majapaikan. Meno-paluu Jyväskylä-Pihtipudas, kuljetus Pihtiputaan asemalta festarialueelle ja takaisin, ruokailu Riihirockissa ja festariliput maksoivat yhteensä 100 €. Päivälle tuli tosin mittaa, kun lähtö Jyväskylästä oli lauantaiaamuna 10:15 ja takaisin oltiin sunnuntaina aamuneljän aikoihin.

Matkan aikana Keitele-museon ihanat vapaaehtoiset kertoivat junasta ja radasta. Muistot vanhoista junamatkoista heräsivät henkiin viimeistään siinä vaiheessa, kun uudenaikainen rata vaihtui Äänekosken (vai oliko se Suolahden) jälkeen rataan, joka piti tuttua kilkan-kalkan-ääntä. Tällä rataosuudella kiskoja ei ole nimittäin hitsattu kiinni.

Junaharrastajat olivat tietoisia Lättähatun aikataulusta, sillä junabongareita näkyi matkan varrella. Matkalaisia otettiin mukaan matkustajaliikenteeltä aikapäiviä sitten suljetuilta asemilta, jotka tätä nykyä näyttivät toimivan Äänekosken uuden biotehtaan puuvarastoina. Riemastuttavinta oli, kun juna pysähtyi pikkutien tasoristeykseen Pihtiputaan ja Viitasaaren pitäjien rajalle ottamaan kyytiin noin 10 hengen erityispukeutuneen juhlaseurueen. He olivat soittaneet ja pyytäneet pysähdyksen nimenomaan kyseiseen paikkaan. 

Junamatkan aikana jutustellessa selvisi sekin, että – vastoin kuvitelmiani – en ollut ikinä ennen kulkenut Lättähatulla. Aidossa Lättähatussa on nimittäin veivattavat ikkunat. 

Paluumatkan suhteen Riihirockin järjestäjillä tapahtui raivostuttava moka. Junan paluuaika oli klo 01. Festarin pääesiintyjän, Pauli Hanhiniemen & Retkueen piti aloittaa keikkansa klo 23:40, kun meille kerrottiin, että bussi asemalle lähteekin jo klo 00:30. Kun pari edellistä bändiä oli myöhässä 30-40 minuuttia, alkoivat keskustelut järjestäjien kanssa bussin ja junan aikataulun siirtämisestä, jotta keikan ehtisi katsoa loppuun. Pauli & co roudasivat ennätysajassa ja alottivat keikkansa vain 15 minuuttia myöhässä, mutta silti jouduimme poistumaan puolivälissä settiä. Toivottavasti ensi vuonna lavamanagerointi huolehtii soittoaikataulun pitävyydestä ja junamatkan aikataulussa huomioidaan siirtyminen festarialueelta asemalle.