tiistai 26. elokuuta 2014

Naamat 2014

Murrosikäinen muuramelainen Naamat-festivaali on onnistunut siinä, mistä monet muut voivat vain haaveilla: viestintätyyli sopii festarin henkeen kuin telttatuoli kesäiselle niitylle. Kuinka moni muu festivaali voisi puhutella yleisöään näin:

Puhuttelutavan voi kuvitella syntyneen sisäpiirin vitsinä, mutta uudetkin kävijät hyväksyvät sen hymyillen. Tällaisessa viestinnässä tulee toki olla hienovarainen ja puhuttelumuoto tuskin toimiikaan suullisessa viestinnässä. Näissä hellyttävissä lapuissa, joista uudemmat on pilkutettu huolellisesti, tämä sen sijaan toimii mainiosti. 

Naamat on 800 osallistujalle järjestetty, hyvien kavereiden kanssa vietetyltä mökkiviikonlopulta tuntuva, inhimillisen kokoinen festari. Se järjestetään yksityisellä maatilalla, missä kävijät majoittuvat tilan niitetylle pellolle, pelaavat jalkapalloa ja mölkkyä, saunovat ja uivat. Ja kun ehditään ja jaksetaan, käydään katsomassa harvakseltaan pienellä lavalla esiintyviä taiteilijoita. Joviaalit Jyväskylän Lutakon järjestysmiehetkin nauttivat festarin tarjoamasta ei-niin-valtavirran-musiikista.

Kävijöitä hemmotellaan edullisilla lipuilla sekä kohtuuhintaisella ruoalla ja juomalla. Lavan edustan matot mahdollistavat myös paljasjalkahippeilyn. Satapäisestä vierasjoukosta paljastuu muutama naturistikin. Mainio keskikesän festari, jonne on lähes mahdoton saada lippua.

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Kuhmon Kamarimusiikki 2014



Viulunsoittaja on lavalla löysissä housuissa, t-paidassa, paljain jaloin. Jonglöörin hernepussit lentävät musiikin tahdissa, ihan kuin nuotit nuottiviivastolla. Suu menee väkisin hymyyn. Pekka Kuusisto soittaa Bachia ja Cirque du Soleilissakin esiintynyt Jay Gilligan taituroi jonglööraten.

Seuraavana aamuna belgialainen musiikkitieteilijä Harry Halbreich toteaa aamuluennollaan suorastaan sydämistyneenä: ”Lack of taste!”. Hänen mielestään Bachia ei saa yhdistää sirkukseen. Onneksi Halbreich ei päätä Kuhmon Kamarimusiikin ohjelmistosta ja onneksi festivaali uskaltaa esittää uutta musiikkia ja kokeilla vanhan musiikin kanssa uusia asioita. Kun kasvot maalannut, harlekiiniksi pukeutunut ja musiikin tahtiin tanssiva klarinetisti Lauri Sallinen juoksee koulun jumppasalissa yleisön joukkoon, olen myyty. Tällaisilla esityksillä klassisen musiikin festivaali saa uusia kävijöitä. Salin takaosan nuoret musiikinopiskelijat osoittavat suosiotaan tömistellen, viheltäen, huutaen. Näin sen pitää mennäkin.

Klassisen musiikin festivaalien kävijöille tärkein elämyksen osa on ohjelma. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yleisö odottaisi kuulevansa vain aikapäivät sitten kuolleiden säveltäjien teoksia sisätiloissa, täsmälleen niille suunnitelluilla kokoonpanoilla. Yleisö haluaa oppia ja nähdä uutta, he haluavat myös yllättyä. 

Festiaalien esiintyjät luovat tärkeän osan tunnelmasta. Kun Taiteilijan näköinen ja oloinen Nataša Kudritskaja ei tahdo pysyä penkillä soittaessaan George Antheilin (1900-1959) teosta vesipyssy flyygelin päällä (jotta voisi puolustautua arvostelijoita kohtaan), kun hänen silmänsä loistavat, kun hänen suunsa on hymyssä ja kädet nousevat välillä pään yläpuolelle, minuakin hymyilyttää. Ymmärrän nyt, mitä se tarkoitti, kun eräs Kuhmon kävijä kirjoitti nauttivansa siitä, kun näkee muusikoiden nauttivan soittamisesta.